Kipu

 

Kesälomapäivät täynnä odotusta, toivoa ja iloa, pitkästä aikaa. Kaunis järvimaisema, kultainen auringonlasku, Lapin radio ja intentiona valmistaa herkullinen grilli-illallinen. Ja PAM. Väärä asento, yksi liike, ja julmettu selkäkipu, joka alkoi vihlovana, tavoitti huippunsa, ja tuskailin maassa hakien riittävän hyvää asentoa, jota ei löytynyt. 

Tuo yksi hetki. Ja siitä eteenpäin kipua, särkyä, hetkellistä toivottomuutta ja itkua. Miten näin voi käydä. Aivan yhtäkkiä. Siltä tuntui. 

Tosiasiassa, nyt kun asiaa on miettinyt, ja ammentaen kaikesta oppimastani kehosta ja mielestä, tämä ei tapahtunut yhtenä hetkenä. En ollut pelkästään onnesta hehkuva olento, jonka alaselkä vain sattui sanomaan poks. Jalkapohjani eivät vain yhtäkkisesti alkaneet kipuilla. Liikkumisesta ei vain sattumalta tullut kivuliasta.

On harhaluuloa kuvitella niin. Ja tiedän sen nyt. Olen aina tiennyt. Mutta en muistanut sitä tuona iltana, kun hädissäni kärvistelin milloin kontallani, milloin seisten pitäen kiinni jostakin ja milloin selälläni haukkomassa ilmaa. Ajattelin vain, kuinka haurasta kaikki oli. Tai, oikeastaan se tuli myöhemmin. Tuona hetkenä mietin vain miten voittaa kipu.

Kipu meni ohi myöhemmin, mutta se palasi uudestaan viheliäänä, muistutellen itsestään, osoittaen voimansa ja minun pienuuteni sen edessä. Se pakotti minut kohtaamaan jotakin. Itsessäni pitkään lymynneen ilottoman mindsetin, jonka annoin hiljalleen pysäyttää luovuuteni, murentaa itsetuntoni ja raivata tilaa kielteisten tunteiden kirjolle, kuten v*tutus (lasketaanhan se tunteeksi), ahdistuneisuus, viha, suru, pettymys ja pelko. 

Sen valossa, onko ihme, että lakkasin huolehtimasta ryhdistäni, ja lakkasin epähuomiossa noteeraamasta kehoni ilmauksia siitä, mitä seuraa kun mieli liialti synkistelee. Mitä voi odottaa?

Joku viisas on joskus sanonut, että keho puhuu sinulle, mutta osaatko kuunnella sitä. En tiedä, osaanko täysin, mutta keho pysäyttää, kun sen täytyy, ja sitä voi oppia kuuntelemaan. Sen sijaan, että kipu olisi kuin viimeinen silaus negaation päälle, se on aivan ehdottomasti mahdollisuus kääntää kelkan suuntaa. Tulla tietoiseksi omasta rajallisuudesta. Mutta samalla mielen rajattomuudesta, jonka avulla voi tehdä pysäyttämättömiä muutoksia takaisin kohti valoa ja iloa. 

Muutokset, joita olen tehnyt. Kehon venyttely. Liikesarjat. Loputtomien videoiden ja tiedon keruu, asentojen kokeileminen, mikä tuntuu hyvältä, mikä pahentaa, mikä toimii. Ja kurkistaminen peiliin. Jos on negatiivinen mieli liian usein, seuraako siitä hyvää vai jotain muuta? 

Kiitollisuus. Iltaisin, mistä asioista olen kiitollinen. Käyn sen läpi mielessäni. Tai jaan rakkailleni. Luulen, että tajuan kiitollisuuden voiman ensimmäistä kertaa. Ja tiedän, että nyt on aika muutokselle.

Oletko sinä kokenut vastaavaa? Miten kehon kipu on parantanut sinut? Oletko päässyt eroon kivusta itsehoidolla vai hakenut parantavaa voimaa ulkopuolelta? Miten mindsettisi on muuttunut?

- WB Zen Babe